Kasvatustieteen opinnoista poikinutta ajattelua otsikolla: Puutarhaunelmia ja kasvatussosiologiaa

Kevät on pihatöiden aikaa. Pikaisesti ajateltuna voisi todeta, että pihatöillä ei nyky-yhteiskunnassa ole juuri muuta arvoa, kuin pihatöiden esteettinen ja terapeuttinen arvo pihatöiden tekijälle itsellensä. Toki pienellä pihallani voin viljellä hyödyllisiä kasveja, joista saan ravintoa perheelleni. Järjellä ajateltuna kuitenkin taimet, siemenet, multa, lannoitteet, kottikärryn sisäkumit, peräkärryt, auto, kuokat, rautakanki ja lapiot puhumattakaan omasta pihasta tulevat niin kalliiksi, että pihaviljely saa jopa hieman elitistisiä piirteitä. Tunnen olevani hieman etuoikeutetussa asemassa, kun saan tehdä pihatöitä omalla pihallani. Täytynee kuitenkin ajatella ja toivoa, että vihreät arvot ajavat omahyväisen myhäilyn edelle. Toisaalta minua taas kiehtoo elämä, jossa voin ajatella, että omavaraisuus asteeni hieman nousee. Kai minä osaltani samoin kun moni muu takapihan viljelijä taistelen vallitsevan yhteiskunnan luomaa kulutuksen ideologiaa vastaan. Taas toisaalta koko hommassa ei ole mitään järkeä, jos ajattelee puutarhan viljelyn ja siihen tarvittavien välineiden, koristeiden, patsaiden ja perkoloiden tekoon kulutettuja luonnon varoja ja hiilipäästöjä. Tällaisia pohdin takapihani nurkalla kammetessani viime keväänä lasteni kanssa kaataman ison kuusen juuria savisen maan märästä uumenesta. Samaan aikaan kun riehun yhden vaivaisen kannon parissa selkä märkänä alan miettiä suhdettani omiin vanhempiin ja sitä kuinka kulloisenakin maailman aikana elettävä yhteiskunnallinen ympäristö muokkaa niitä arvoja, joita vanhemmat lapsilleen jakavat. Pihaviljelyn tekee siis merkitykselliseksi osaltaan se, että sen myötä jaan lapsilleni niitä arvoja, joita olen lapsuudessa omilta vanhemmiltani saanut. Lapsuudessani ei lukemiseen kannustettu ja vain työllä oli arvoa. Tämä on ymmärrettävää ajateltaessa, että vanhempani elivät sota-ajan ja joutuivat jo lapsina huolehtimaan maasta, talosta ja karjasta, kun sota ja tuberkuloosi veivät isovanhempiani ja vanhempieni sisaria. Ajat olivat tuolloin äärimmäisen kovat ja vanhempieni aikuistuminen tapahtui poltetun Lapin jälleenrakentamisen parissa. Suhteessa siihen, että äidit ja lapset kaskesivat ja viljelivät peltoja miesten kuollessa rintamalla, on naurettavaa pelleilyä tuntea jotain miehisyyttä yhden pahaisen kannon kääntämisestä pienen takapihan perimmäisellä nurkalla. Tätä pohtiessani ymmärrän miksi isäni piti minua turhan haaveilijana. Toisaalta taas ymmärrän kuinka paljon yhteiskunta on muuttunut kolmen sukupolven aikana. Ymmärrän myös siirtäväni toimintani kautta isoisiltäni saamaa perimätietoa lapsilleni. Voin siis todeta että tehdessäni pihatöitä elän omaa elämäntarkoitustani noudattaen, koska en usko kuoleman jälkeiseen elämään, vaan elän lapsissani niiden asioiden myötä joita lapseni minusta muistavat ja niiden asenteiden myötä joita lapseni ovat minulta saaneet.