1. Aluksi
Pohdiskellessani esseeni aihevaihtoehtoja huomasin, että minulla
on vaikeuksia päättää kahden mielenkiintoisimman pääotsikon välillä.
”Oppiminen, ohjaus ja oppilaan tuntemus”, sekä ”Opiskelijan aktivoiva opetus”
olivat otsikkoina pitkään rinta rinnan. Ehkäpä juuri nämä otsikot nousevat
muiden yläpuolelle, koska niissä kiteytyy minulle olennaisimmat kysymykset
nykyisessä ja tulevassa opettajan työssäni. Päädyin lopulta pohtimaan oppimista,
ohjausta ja oppilaan tuntemusta siksi, että näen ajoituksellisesti tämän
otsikon aktivoivan opetuksen edellä. Mielestäni on vaikeaa suunnitella
opiskelijalle aktivoivaa opetusta ilman opiskelijantuntemusta.
2. Oppiminen ja oppimisen ohjaus Suomessa
Oppiminen on prosessi, jossa ihmisen halu ja toiminta johtaa
tavoitteeseen, jossa ihminen saavuttaa uusia taitoja. Byrnes kuvaa kirjassa Miten
opimme oppimista seuraavasti: ”Oppiminen on tärkeää, koska kenelläkään ei ole
syntyessään niitä taitoja, joita yhteiskunnassa toimiminen vaatii. On erityisen
tärkeää ymmärtää niitä oppimisprosesseja, jotka johtavat siirtovaikutukseen.
Siirtovaikutuksessa on kyse kyvystä laajentaa yhdessä asiayhteydessä opittua
muihin asiayhteyksiin.” (Byrnes, 1996/2004)
Oppiminen on käsitteenä
siis ulkoa oppimista syvempi prosessi, jossa oppija sisäistää uuden asian voiden
soveltaa sitä jatkossa tarpeidensa mukaan. Mielestäni vallitseva opetuskulttuuri
nojaa liiaksi kaavamaiseen ulkoa oppimiseen. Ulkoa opitun mittaamiseen
keskittyminen jättää oppimisprosessin vajaaksi. Tilaisuutta siirtovaikutukselle
ei useinkaan saavuteta, koska oppimisprosessi päättyy kokeeseen tai tenttiin.
Nykyisellään perusopetus karsii yläluokilla tehokkaasti
nuoret kahteen kastiin. Ne joilla on taipumusta ja taitoa ulkoa oppimiseen
oppivat tenttiin luvun taidon ja päätyvät akateemisiin ammatteihin. Ne jotka
kokevat ulkoa opettelun vastenmielisenä ja haasteellisena hakeutuvat mielellään
käytännön aloille.
Kansakoulussa ja oppikoulussa oli aikanaan puolensa, mutta
voisiko tällainen jaottelu olla enää mahdollista? Voisiko tällainen jaottelu
lisätä oikean elämän suunnan löytymistä itseään ja ammattiaan etsivillä
nuorilla? Vähentäisikö paluu vanhaan jatko-opiskeluiden keskeyttämisiä?
Saksassa on edelleen käytössä vanhantyyppinen
koulujärjestelmä, jossa opiskelijat jakaantuvat nelivuotisen peruskoulun
jälkeen itsellensä sopiville jatkolinojille, jotka valmistavat joko
korkeakoulukelpoisuuteen tai ammatilliseen koulutukseen. Saksa toimii tästä
huolimatta valtiona kustannustehokkaasti.
Meillä suomessa ei ulkoa oppivat nuoret ovat suuremmassa vaarassa
syrjäytyä yhteiskunnasta. Peruskoulun jälkeinen itsenäinen suunnan hakeminen on
turhauttavaa, kuluttavaa ja yhteiskunnalle kallista. Nykyisellään perusopetus
ei pysty valmentamaan kaikkia yhteiskunnassa toimijoiksi. Nykyisellään
perusopetus ajaa toisia turhautumiseen, voimattomuuteen, laiskuuteen ja
syrjäytymiseen.
3. Oppimiskäsitys
Oppimiskäsitteet luokitellaan neljäksi pääotsikoksi joita
ovat, behavioristinen-, kognitiivinen-, konstruktiivinen ja humanistinen
oppimiskäsite.
Kai Hakkaraisen mukaan: ” Konstruktivistisen
oppimiskäsityksen piirissä on hyvin vahvasti arvosteltu behavioristista
oppimiskäsitystä, jonka mukaan oppiminen on ulkoisiin ärsykkeisiin reagoimista.
Behaviorismia arvostellessaan tutkijat ovat kuitenkin usein jättäneet kaikki
ulkoiset sosiaaliset rakenteet analyysinsä ulkopuolelle”. (Hakkarainen, 2004)
Behaviorismi miellettään usein Ivan Pavlovin koirakokeina,
vaikka behaviorismissa on oppimisen kannalta kuitenkin kyse vain
luonnonmukaisesta tavasta herättää motivaatiota oppijassa. Kyse on oppijan
reagoimisesta ulkopuoleiseen ärsykkeen palkkion tai hyödyn toivossa. Eikö juuri
tästä ole elämässä ja yhteiskunnassa kyse? Opiskelen
opettaja-ammattikorkeakoulussa, jotta saan parempaa palkkaa, jotta
työmahdollisuuteni monipuolistuvat, jotta voin kuluttaa enemmän ja olla
tyytyväisempi. Maailma on ympäristö, jossa ahkerat palkitaan ja laiskat jäävät vähemmälle.
Yleismaailmallista perusoikeuskäsitystä voidaan pitää myös melko
behavioristisena järjestelmänä, jossa rehelliset palkitaan vapaudella ja
henkilökohtaisella autonomialla, kun taas tottelemattomat yhteiskunnan jäsenet saavat
keppiä sakkojen, tarkkailun tai vankilan ja muiden tuomioiden muodossa.
Olen käyttänyt omien lasteni kasvatuksen osana behaviorismia. Behaviorismi on toiminut yhtenä
oppimiskäsityksenä ja kasvatusmetodina lasteni kasvatuksessa muiden
oppimiskäsitysten joukossa vallan hyvin.
Minulla on asian puolesta hyvä omatunto ja lapseni pärjäävät mainiosti.
Oppimisen kokonaisuuden kannalta on mielestäni behaviorismi
motivoijana yhtä tärkeä osanen oppimista, kuin konstruktivismi on opitun asian
jalostuessa ja jäsentyessä oppijan tiedoksi ja taidoksi sulautumalla oppijan
aikaisempiin tietoihin taitoihin ja elämään.
Kognitiivinen oppimiskäsitys tarkastelee ihmistä tietoa
käsittelevänä järjestelmänä ja näkee ihmisen aktiivisena, tavoitteellisena ja
palautetta hakevana olentona.
Humanistisessa oppimiskäsityksessä kiteytyvät inhimillisyys,
ihmisen kokemusmaailma ja ihmisen vastuullisuus. Maslowin mukaan humanistinen
psykologia nojaa siihen, että olemme tekemisissä kokonaisten ja terveiden
ihmisten kanssa sairaiden tai vajavaisten sijaan. Hänen mukaansa siis humanismin
toteutumisen edellytyksinä on, että yksilön kaikki tarpeet ovat tyydytettyjä.
Itseään toteuttavat ihmiset ovat Maslowin mukaan avoimia, he rakastavat itseään
ja muita ilman aggressioita ja manipuloinnin tarkoitusta, he toimivat yhteisön
kannalta eettisesti ja moraalisesti oikein, ovat itsenäisiä ja luovia, tiedon
haluisia ja spontaaneja. (Maslow 1971/1989.)
Mielestäni kognitiivisessa ja humanistisessa
oppimiskäsityksessä korostuvat odotus ihmisen täydellisyydestä. Suuntaa täydellisyyttä kohti ei löydy ilman
kaikkien oppimiskäsitysten tasapuolista hyväksymistä ja käyttöä. Hyvä pedagogiikka on siis eri
oppimiskäsitysten hyväksymistä ja sulauttamista toisiinsa siten, että ne
tasapainottelevat keskenään tukien opiskelijan ja opettajan välistä
vuorovaikutusta ja opiskelijan oppimista parhaalla mahdollisella tavalla alati
muuttuvassa oppimisen tilassa, olosuhteissa ja ympäristöissä.
4. Oppimisstrategia
Oppimisstrategioilla tarkoitetaan opiskelijan ja opettajan
lähestymistä oppijan oppimiseen, siten, että se tukee opiskelijoiden
vaihtelevia ja yksilöllisiä tapoja orientoitua opiskeluun. Valitsen
pohdiskeluun Reijo A. Kauppilan määrityksen oppimistyyleistä, joita hän kuvaa
Opi ja Opeta kirjassa seuraavasti: ”Aktiivinen toimija, looginen ajattelija,
käytännön toteuttaja ja harkitseva tarkkailija.
Aktiivinen toimija pohjaa ajattelunsa realismiin, mutta
käyttää usein hyväkseen yritystä ja erehdystä ja luottaa usein intuitioon, sekä
luovaan ajatteluun. Looginen ajattelija järjestää informaatiota pohtimalla ja
omaa kykyä luoda teoreettisia malleja, sekä kokee kiinnostusta abstrakteihin
ideoihin ja malleihin. Käytännön toteuttaja käyttää oppimiseen kaikkia
aistikanaviaan ja muistaa hyvin yksityiskohtia, kaavoja ja sääntöjä.
Parhaimmillaan tällaiset oppijat ovat projektiluontoisessa työskentelyssä ja
ärsyyntyvät liiasta pohdiskelusta.
Harkitseva tarkkailija hyödyntää oppimisessaan
mielikuvitustaan, sekä tuottaa ideoita tarkastellen asioita eri tulokulmista.
Harkitseva tarkkailija tekee johtopäätöksiä analysoimalla keräämäänsä tietoa. ”
(Kauppila, 2003)
Opiskelu tulisi siis järjestää siten, että eri oppimistyylejä
omaksuvat opiskelijat löytäisivät opiskelussa itsellensä mielekkäimmän tavan
lähestyä opeteltavia asioita. Tehokkaan opetuksen lähtökohtana on siis opiskelijoitten
tuntemus, sekä mahdollisimman monipuolinen opetus, jota jokainen voisi lähestyä
oman orientaationsa näkökulmasta.
5. Itseohjaavuus ja osallistava pedagogiikka
Lasse Lipposen mukaan yhä useammilla nuorilla ja yhä
pienemmillä lapsilla näyttäisi puuttuvan pystyvyyden ja toimijuuden tunne ja
yhä useampia uhkaa jopa syrjäytyminen. Osallistava oppiminen ja pedagogiikka
ovat toimijuuden, pystyvyyden ja resilenssin kehittymistä. Oppimista ja
pedagogiikka, joka mahdollistaa vaikuttamisen, osallistumisen päätöksen tekoon,
sekä toimintaan. Oppimista ja pedagogiikka, joka luo tunteen yhteisöön
kuulumisesta ja sitoutumisesta. (Lipponen, 2011).
Itseohjaavuus, sekä täysipainoinen osallistuminen
osallistavaan pedagogiikkaan vaatii opiskelijalta itseluottamusta, itsekuria,
sinnikkyyttä, yhteistyötaitoja ja aitoa halua osallistua yhdessä tekemiseen. Entä
jos opiskelija ei ole saavuttanut kaikkia tarvittavia taitoja ja valmiuksia
ennen ammattiopintojensa aloittamista?
Mielestäni hyvä pedagogiikka on opiskelijan mahdollisten
puutteiden havaitsemista ja hänen tukemistaan hänen ongelmissaan ennen
opiskelijan turhautumista. Tuki koostuu omakohtaisten puutteiden
tiedostamisesta, tunnustamisesta, harjoittamisesta tai puutteita korvaavien
toiminta strategioiden luomisesta.
Perusvalmiuksien harjoittamista täytyy useissa tapauksissa
jatkaa vielä toisellakin asteella alkaen ajoituksellisesti siitä mihin kehitys
on aikanaan hiipunut. Kyse on opiskelijan tukemisesta ja kannustamista pienin
askelin kohti yhdessä sovittua päämäärää.
Alasta ja siihen valmistumisesta tulee luoda opiskelijalle
henkilökohtainen päämäärä. Osallistavalla pedagogiikalla on mahdollista kuroa
kiinni itseluottamuksen puutteita, lisätä opiskelun mielekkyyttä, sekä
ammatillisen yhteenkuuluvuuden tunnetta opiskelija ryhmässä. Opiskelijoilla on osallistavan pedagogiikan
myötä näin ollen suuremmat mahdollisuudet sitoutua ja osallistua opiskeluun.
Toisen asteen koulutuksessa tulisi suunnata paineet tulevaan
työhön ja siinä pärjäämisessä sen sijaan, että ne kohdistuvat itse työn
opiskelussa pärjäämiseen. Mielestäni yleinen sensitiivisyyden puute, sekä
liiallinen tiedon kaataminen ja pelkkä opitun tiedon mittaaminen edesauttaa
opintojen keskeyttämistä. Ilman opiskelijan
omakohtaisesta siirtovaikutuksesta tulevaan työhön ei synny luottoa tulevasta
ammattitaidosta ja opiskeltava ala voi alkaa tuntua väärältä.
6. Lopuksi
Opiskelijan tuntemus, opiskelijan ohjaus ja oppiminen eivät
ole itsestään selvyyksiä. Emme voi suoralta kädeltä olettaa, että kaikilla ammattiin
opiskelevilla on opiskelun taustalla riittävä motivaatio tai valmiudet, joita
heiltä odotetaan. Lisäämällä, aktivoimalla ja edelleen kehittämällä opiskelijan
oppimisvalmiuksia lisätään opiskelijan viihtyvyyttä opiskelussa. Kytkemällä opiskelu
käytäntöön opiskelija kokee onnistumisen tunteita ja luo opitusta
henkilökohtaisia siirtovaikutuksia tulevaan työhönsä. Näin lisätään opiskelijan
uskoa tulevaan ammattitaitoonsa.
Hyvä pedagogiikka sinkuu ja paukkuu tilanteen mukaan ja kaavoihin
kangistuminen johtaa riittämättömyyden tunteisiin ja ennenaikaiseen työssä
uupumiseen.
Lähteet:
Byrnes J.P. 1996/2004: Miten opimme, WSOY, WS Bookwell oy,
Juva
Hakkarainen Kai 2004: Miten opimme, WSOY, WS Bookwell oy,
Juva
Maslow.A. 1971/1989: Kasvatuspsykologian kysymyksiä, Helsingin
yliopisto ja Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus, Salpausselänkirjapaino,
Salpausselkä
Kauppila Reijo.A. 2003: Opi ja opeta tehokkaasti,
PS-kustannus, WS Bookwell oy, Juva
Lipponen. Lasse 2011: Opetusmateriaali Helsingin yliopisto
Opettajainkoulutus laitos 16.4.2011
