Mietteitä Erityispedagogiikan opintojaksolta

Päädyin erityispedagogiikan valinnaiselle opintojaksolle, koska työskentelin sen aikana Luovilla opettajana ja koin tarvitsevani uusia eväitä työhöni. Opiskelun myötä sain mahdollisuuden laajentaa käsitystäni aiheesta ja työorganisaatiostakin.

Itse opiskelujakso koostui lähiopetuksen lisäksi opintokäynnistä, sen raportoinnista, oppimistehtävästä, jossa avataan jonkun opiskelija haasteita ja erityistarpeita opetuksessa, sekä käytännön työkalun suunnittelusta erityisopetukseen.

Sain opintojaksolta ennen kaikkea aikaa pohtia omaa työtäni. Työ on yleensä niin hektistä, että paussiton paahtaminen ei anna mahdollisuuksia työn reflektiivisyydelle. Opintojakson aikana moni asia joka oli odottanut aikaansa, loksahti kohdalleen . Kerkesin tekemään osana opiskeluani myös kuvalliset vessan siivous ohjeet, jotka olivat pitkään töissä odottaneet muiden kiireiden laantumista.

Sain opiskelun myötä mahdollisuuden tutustua rauhassa Luoviin organisaationa omaa yksikköäni laajemmin, sekä Luovin opiskelijoilleen järjestämiin tukipalveluihin.

Ikäväkseni huomasin, että tukipalvelut olivat kovaa kyytiä supistumaan päin. Omia tukipalveluita supistetaan ja niitä korvataan kunnallisilla palveluilla. Jopa, perustuesta, kuten henkilökohtaisista avustajista joutuu painimaan tiukan rahan aikana yhä enemmän. Kiristyvä talous vaikuttaa ikävällä tavalla opetuksen laatuun muuttaen sitä opetuksesta päivätoiminnan suuntaan.

Moni opettaja tulee kokemaan näinä aikoina riittämättömyyden tunteita yhä enemmän ja enemmän. Kannustusta ja jaksamista heille kiristyvään arkeen.

Opintojakson sisältö oli räätälöity omia opiskelijoitani kevyemmin tukea tarvitseville opiskelijoille. Opintojakso tarjosi paljon eväitä ammatilliseen erityisopetukseen ja peruopetuksessa tapahtuvaan erityisopetukseen.

Suurin ahaa elämys opintojaksolla oli se, että opetuksessa on palattava sinne, missä opiskelija on kehityksellisesti menossa ja lähteä rakentamaan kulloiseltakin tasolta askel askeleelta uutta oppia vanhan opin päälle.

Usein opettajana olen hakannut päätäni seinään, kun olen yrittänyt tarjota opiskelijoilleni asioita joilla ei ole kiinnityspintaa, koska pohjaa oppimiselle ei ole rakennettu tai pohjan muodostumiselle ei ole edellytyksiä.

Pohdintaa mikro-opetus tehtävästäni ja opetusharjoittelustani

MO-tehtävä

Teimme MO -tehtävät pareittain, joten aikaa itse opetukseen oli hyvin rajallisesti käytössä. Parini Annen kanssa MO -tehtävänämme oli erilaisten oppimisympäristöjen kuvaaminen esitteleminen. Kuvasimme yhdessä käsitettä oppimisympäristö, jonka jälkeen kerroimme esimerkkejä työstämme. Omassa osuudessani esittelin luonto ympäristöä ja sen mahdollisuuksia erityisopetuksellisena, kuntouttavana ja valmentavana oppimisympäristönä tuomalla opiskelijoilleni esimerkkejä omasta työstäni erityisopetuksessa. Tilanne, jossa opetan opettajaksi opiskelevia, oli aika tiukka paikka. Tuntui, että olin tosi tiukassa tarkkailussa. Opetettavan aiheen lisäksi tunsin kuinka koko luokka seurasi opetus tapaani, tyyliäni, ajoitustani ja käyttämiäni materiaaleja ja menetelmiäni. Tämä teki tilanteesta hyvin jännittävän.

Saamani palaute oli kuitenkin hyvää ja positiivista jännityksestäni huolimatta, eikä se korreloinut juurikaan läpikäymieni tunteiden kanssa. Palautteissa olin pääsääntöisesti ”muka” rauhallinen vaikka jouduin kokoajan karsimaan mielessäni materiaalia, ettei opetus mene läpikäymiseksi ja posottamiseksi. Jatkossa pyrin tiukempaan ydinaineanalyysiin. Toisaalta taas on hyvä, että materiaalia on riittävästi, jolloin on mahdollista muovata kokonaisuutta tilanteen ja kuulijoiden tietämyksen, mielenkiinnon ja tarpeen mukaan. Opiskelija ei koskaan tiedä mistä tiedosta jää paitsi vaan näkee sen mitä opettaja opettaa.

Opetusharjoittelu

Sain loistavan tilaisuuden tehdä opetusharjoitteluni omalta alaltani seikkailu- ja elämyspedagogiikasta. Tein opetusharjoitteluni Rovaniemen ammatillisessa opettajakorkeakoulussa. Opetusharjoitteluni koostui verkkoluennosta, ennakkotehtävistä kahdesta lähiopetustehtävästä ja kahdesta kokoavasta tehtävästä joissa opiskelijat reflektoivat kokemaansa lähiopetusjaksoa, sekä suunnittelivat käytännönsovelluksen omaan työhönsä opinnoista saamansa tiedon ja taidon pohjalta.

Jälleen opetuksellinen tilanne luokka ympäristössä oli huomattavasti käytännön toimintaa jännittävämpää. Jännitys ei kuitenkaan välittynyt opiskelijoille saakka.

Minulla oli loistava mahdollisuus kokeilla opetusnäytössäni uusia työkaluja opetuksen tukensa, kuten Optimassa tapahtuvaa verkko luentoa ja keskustelu foorumia, jossa tapahtui kaikki opiskelu yhteisöllisesti lukuun ottamatta henkilökohtaisia tietoja sisältävässä ennakkotieto tehtävää. Tulen käyttämään jatkossakin vastaavia työkaluja työssäni ja koimme ne opiskelijoiden kanssa toimiviksi. Opetusharjoittelun aikana jouduin jälleen painimaan saman aiheen kanssa kuin MO-tehtävässänikin ja muotoilemaan kokonaisuutta opiskelun aikana. Läpikäytävää asiaa oli annettuun aikaan nähden jälleen runsaasti. Mietin opetusharjoittelun jälkeen, että aiheesta on niin paljon kokemusta ja tietoa, että voisin ihan hyvin opettaa seikkailu- ja elämyspedagogiikkaa pitempiäkin kokonaisuuksia. Tämä olisi minun toive tulevaisuuteni suhteen, mutta paikkoja joissa tämän alan opettajia tarvitaan ei juurikaan ole. Seikkailu ja elämyspedagogiikka on hyvin kapea osaamisala ja näin ollen kokopäiväinen työllistyminen on hyvin vaikeaa ellei lähes mahdotonta.

Lisää pohdintaa kasvatustieteestä pedagogiikasta ja kasvatuksesta

Alkuajatuksia

Aloitin kasvatustieteen opinnot siltä pohjalta, että olin työskennellyt pitkään kasvatusalan eri tehtävissä. Pedagogiikkaa olen siis käyttänyt aikaisemminkin työssäni ja ollut usein tekemisissä pedagogisten kysymysten ja ongelmien kanssa. Tällaisia kysymyksiä ovat työssäni olleet muun muassa: Mitä on opiskelumotivaatio? Miten ryhmä vaikuttaa opiskeluun? Millainen on hyvä oppimisympäristö? Miten kierrän oppimisvaikeudet? Mitkä ovat oppimisen esteet ja miten niistä päästään yli? Nyt kuitenkin jouduin jälleen pohtimaan kasvatusta laajemmin tieteen näkökulmasta. Siinä olikin pohtimista, sillä olen aina yhdistänyt kasvatuksen hyvin vahvasti käytäntöön. Tällainen yläkäsitteiden pohdiskelu tuntui hyvin kaukaiselta ohjatakseen käytännön kasvatustyössä. Tuon julki kuitenkin muutamia ajatuksia kasvatuksesta ja opetuksesta.  

Ajatuksia Intentionaalisuudesta

Opiskelun motivaation kannalta perimmäinen kysymys on siis: Miksi tulee oppia? Hyvä on myös kysyä: Kuka asettaa päämäärät opiskelulle? Opetussuunnitelmia ohjaavat tulevaisuuden haasteet ja ammattialojen jatkuva kehittyminen eli modernisaatio. Päämäärät opetukseen tulevat ylhäältä ja tästä johtuen ratkaisevaksi kysymykseksi muodostuu usein: Mitä tulee oppia? Onko tämä oikein kysytty opiskelijan motivaation näkökulmasta? Ihanteellinen tilanne opetuksessa intentionaalisuuden näkökulmasta olisi sellainen jossa opiskelija itse oivaltaa opiskelunsa päämääriä ja opettajan tehtäväksi jäisi pelkästään oppimisen mahdollistaminen ja opiskelijan johdattaminen tiedon äärelle. Tilanne on kuitenkin käytännön työssä toisinaan se, että opettaja joutuu motivoimaan opiskelijoitaan. Motivaation puutteen merkittävä tekijä on usein se, että opiskelija ei koe pedagogisia intentioita omakseen. Opiskelumotivaation parantamisen lähtökohdista on siis hyvä kysyä: Miten pedagoginen intentio saadaan opiskelijalähtöisemmäksi? Perusopetukseen on tullut viime aikoina uusia tuulia, joilla pyritään parantamaan oppilaiden opiskelumotivaatiota intention omakohtaisemman kokemisen näkökulmasta. Opetettavat aineet ovat osittain integroitu työssä tapahtuvaan opiskeluun, jolloin oppilas pystyy omakohtaisesti toteamaan opitun teorian tarpeellisuuden käytännössä. Tämä on mielestäni joidenkin nuorten kohdalla erittäin olennaista, sillä nuoret elävät hetkessä ja heillä on tulevaisuuteen katsominen hyvin vaikeaa. Ammattiopetuksessa opiskelijoita pyritään sitouttamaan yhä enemmän omien opiskeluidensa suunnitteluun, jotta he kokisivat opiskelun itselähtöisemmäksi. Ammattiopetuksessa käytäntö ja teoria kulkevat melko jouhevasti rintarinnan, jolloin perusedellytyksiä opiskelijan omakohtaiselle intentiolle on olemassa.

Ajatuksia interaktiivisuudesta

Oletuksella, jonka mukaan kasvatus on ainutlaatuinen (pedagoginen) inhimillisen vuorovaikutuksen muoto, on myös osoitettavissa, mitkä ovat kasvatuksellisen vuorovaikutuksen erityspiirteet. Käsitteellä pedagoginen interaktio viitataan siihen, että kasvatus edellyttää vähintään kahden ihmisen välistä vuorovaikutussuhdetta, joka on jollain erityisellä tavalla pedagoginen.(Siljander 2014, 29,30) Mielestäni hyvä ja toimiva suhde kasvattajan ja kasvatettavan välillä on perusedellytys toimivalle pedagogiikalle. Jos suhde on vajaa tai yksipuolinen ovat pedagogiset kanavat silloin tukkeutumassa tai ne ovat kokonaan poikki. Toimivan pedagogiikan peruskysymyksiä on mielestäni juuri se että: Miten nuo kanavat pidetään avoinna? Mielestäni olennaista on kasvatuksen eri tyylisuuntien joustava käyttö ja vaihtelu. Avoin suhtautuminen ja joustavuus kasvatussuuntauksiin edesauttavat oppimiskanavien auki pysymistä. Oman pedagogiikan jatkuva reflektio mahdollistaa uusien lähestymistapojen kokeilun, jos edelliset eivät ole toimineet tai ovat lakanneet toimimasta. Olennaista on mielestäni myös ymmärtää kasvatettavan ryhmän ajatuksen juoksua. Tästä esimerkkinä väittämä, jossa mielestäni omat lapsensa kasvattanut kasvattaja osaa kohdata eri kehitysvaiheessa olevan lapsen luontevammin kuin lapseton kasvattaja.

Ajatuksia Interaktion epäsymmetrisyydestä

Pedagogisen interaktion epäsymmetriaan kuuluu se, että kasvattajan asema rakentuu olennaisesti erilaiseksi kuin kasvatettavan. Ei vain siksi, että kasvatettavalta puuttuu niitä yhteiskunnassa välttämättömiä sosiaalisia valmiuksia, joita kasvattajalla oletettavasti on, vaan myös siksi, että kasvattajalla on erityinen vastuu näiden valmiuksien tuottamisesta ja kasvatettavan itsenäisen toimintakyvyn kehittämisestä. (Siljander 2014, 31) Pohtiessani tätä interaktion epäsymmetriaa tulee ensimmäisenä mieleen nuoruus, aikuistuminen, sekä vanhemman ja lapsen välinen vuorovaikutussuhde. Vanhemman ja teini-ikäisen nuoren välisen vuorovaikutuksen haasteet ovat olleet olemassa sukupolvesta toiseen. Kautta aikojen vanhemmat ovat kantaneet huolta ja tunteneet vastuuta lastensa selviytymisestä maailmassa. Nuori uskoo näkevänsä maailman kehittymisen usein vanhempiaan selkeämmin ja pitää vanhempiensa ajatusmaailmaa jotenkin vanhanaikaisena ja jopa nolona. Ilman tätä katsontakantojen vastakkainasettelua lapsen aikuistuminen on mielestäni hitaampaa. Kasvattajan ja kasvatettavan interaktion epäsymmetrisyys on mielestäni itsenäistymistä sekä nuoren aikuistumista ajatellen toimeen paneva ja kiihdyttävä voima. Ellei tätä vastakkain asettelua olisi irtaantuisivatko lapset vanhemmistaan siinä määrin, että voisivat aikuistua? Nykyaikaisen länsimaalaisen yhteiskunnan sääntöihin kuuluu selkeästi lapsuuden turvaaminen. Lapsilta pyritään kieltämään kaikki vahingollinen. Lasten tiestä tehdään hyvin tasainen kulkea ja lapsia pyritään suojelemaan pettymyksiltä. Lasten oikeuksien valvonta on niin kehittynyttä, että se haittaa kasvattajien maalaisjärjen käyttöä. Useat aikuiset kokevat, että heidän tulee tarjota lapsilleen jotain, josta ovat jääneet omassa lapsuudessaan paitsi. Jokainen lastaan kasvattava vanhempi palaa jatkuvasti omaan lapsuuteensa ja pohtii kasvattaessaan omaa suhdettaan vanhempiinsa. Nykynuorissa on havaittavissa ilmiö, jossa nähdään lapsuuden jatkuneen. Onko tässä nimenomaan kyse interaktion epäsymmetrian asettaman vastakkainasettelun vähentymisestä?

Ajatuksia pakon ja vapauden ristiriidasta

 Pakon ja vapauden ristiriitaa pidetään pedagogiikan pääasiallisena paradoksina. (Eetu Pikkarainen 2010) Käytännön kasvatuksessa niin isänä omien lasteni kanssa kuin nuorten kanssa nuorisotyöntekijänä, sekä ohjaajana ja opettajana oppilaideni ja opiskelijoideni kanssa olen tunnistanut tämän vastakkainasettelun läsnäolon toistuvasti. Mielestäni tämä pakon ja vapauden välinen ristiriita on vahvimmillaan teini-ikäisillä. Mielestäni tässä ilmiössä on kyse itsenäistyvän ja aikuistuvan lapsen luontaisesta auktoriteettien koettelusta, jolla hän kokeilee rajojaan ja hahmottaa oikeaa ja väärää. Tämä itsemääräytyvyyden ja vierasmääräytyvyyden jännite helpottaa mielestäni iän myötä. Olen samaa mieltä kuitenkin Siljanderin kanssa siitä, että tämä jännite on aina olemassa. (Siljander 2014, 39) Mielestäni kasvatuksessa ja opetuksessa on olennaisen tärkeää tasapainotella juuri vapauden ja pakon välillä. Mielestäni tässä samassa yhteydessä voidaan puhua myös vapauden ja vastuun opettelusta. Olen joskus urallani törmännyt hyvin haasteellisiin opetustilanteisiin, joissa auktoriteetti vastaisuus kasvattajaa kohtaan on ollut joillain opiskelijoilla erittäin voimallista, sekä heidän käyttäytymisensä erittäin huonoa. Eräässä näistä esimerkeistä kiteytyy mielestäni vapauden ja pakon välinen paradoksi, sekä myös muut tässä esseessäni ylös nostamani pääotsikot ja vastakkain asettelut. Siksi kerron sen tähän lopuksi. Kokeiltuani erään ryhmän kanssa useita eri lähestymisiä pedagogisen yhteistyön alkuun saattamiseksi ilman merkittäviä tuloksia, päädyin seuraavan laiseen ratkaisuun. Asetin ryhmälle selkeät, mutta ”kaukaiset” rajat, joiden sisään mahtui paljon ongelmakäyttäytymistä. Käytöksen rajat menivät oikeastaan siinä, jos opiskelijan oma tai jonkun muun henkinen tai fyysinen turvallisuus oli uhattuna. Asettamieni rajojen sisäpuolella en puutunut muuhun kuin opiskelijoiden positiiviseen käytökseen. Yllätyksekseni huomasin, että yhteinen sävel ja luotto ryhmän kanssa alkoi muodostua ja he muuttuivat käytöstään positiivisempaan suuntaan positiivisen palautteen toivossa. Negatiivinen käyttäytyminen loppui kanssani kokonaan ja aikaisemmin mainitsemani pedagoginen kanava oli auennut.

Lähteet: Pikkarainen, E. (2010). Sähköinen kurssimateriaali Pedagogiikan historia. Pikkarainen, E. (2014). Verkkoluennot. Oulu. Sljander, P. (2014). Systemaattinen johdatus kasvatustieteeseen. Tampere: Vastapaino.

Kasvatustieteen opinnoista poikinutta ajattelua otsikolla: Puutarhaunelmia ja kasvatussosiologiaa

Kevät on pihatöiden aikaa. Pikaisesti ajateltuna voisi todeta, että pihatöillä ei nyky-yhteiskunnassa ole juuri muuta arvoa, kuin pihatöiden esteettinen ja terapeuttinen arvo pihatöiden tekijälle itsellensä. Toki pienellä pihallani voin viljellä hyödyllisiä kasveja, joista saan ravintoa perheelleni. Järjellä ajateltuna kuitenkin taimet, siemenet, multa, lannoitteet, kottikärryn sisäkumit, peräkärryt, auto, kuokat, rautakanki ja lapiot puhumattakaan omasta pihasta tulevat niin kalliiksi, että pihaviljely saa jopa hieman elitistisiä piirteitä. Tunnen olevani hieman etuoikeutetussa asemassa, kun saan tehdä pihatöitä omalla pihallani. Täytynee kuitenkin ajatella ja toivoa, että vihreät arvot ajavat omahyväisen myhäilyn edelle. Toisaalta minua taas kiehtoo elämä, jossa voin ajatella, että omavaraisuus asteeni hieman nousee. Kai minä osaltani samoin kun moni muu takapihan viljelijä taistelen vallitsevan yhteiskunnan luomaa kulutuksen ideologiaa vastaan. Taas toisaalta koko hommassa ei ole mitään järkeä, jos ajattelee puutarhan viljelyn ja siihen tarvittavien välineiden, koristeiden, patsaiden ja perkoloiden tekoon kulutettuja luonnon varoja ja hiilipäästöjä. Tällaisia pohdin takapihani nurkalla kammetessani viime keväänä lasteni kanssa kaataman ison kuusen juuria savisen maan märästä uumenesta. Samaan aikaan kun riehun yhden vaivaisen kannon parissa selkä märkänä alan miettiä suhdettani omiin vanhempiin ja sitä kuinka kulloisenakin maailman aikana elettävä yhteiskunnallinen ympäristö muokkaa niitä arvoja, joita vanhemmat lapsilleen jakavat. Pihaviljelyn tekee siis merkitykselliseksi osaltaan se, että sen myötä jaan lapsilleni niitä arvoja, joita olen lapsuudessa omilta vanhemmiltani saanut. Lapsuudessani ei lukemiseen kannustettu ja vain työllä oli arvoa. Tämä on ymmärrettävää ajateltaessa, että vanhempani elivät sota-ajan ja joutuivat jo lapsina huolehtimaan maasta, talosta ja karjasta, kun sota ja tuberkuloosi veivät isovanhempiani ja vanhempieni sisaria. Ajat olivat tuolloin äärimmäisen kovat ja vanhempieni aikuistuminen tapahtui poltetun Lapin jälleenrakentamisen parissa. Suhteessa siihen, että äidit ja lapset kaskesivat ja viljelivät peltoja miesten kuollessa rintamalla, on naurettavaa pelleilyä tuntea jotain miehisyyttä yhden pahaisen kannon kääntämisestä pienen takapihan perimmäisellä nurkalla. Tätä pohtiessani ymmärrän miksi isäni piti minua turhan haaveilijana. Toisaalta taas ymmärrän kuinka paljon yhteiskunta on muuttunut kolmen sukupolven aikana. Ymmärrän myös siirtäväni toimintani kautta isoisiltäni saamaa perimätietoa lapsilleni. Voin siis todeta että tehdessäni pihatöitä elän omaa elämäntarkoitustani noudattaen, koska en usko kuoleman jälkeiseen elämään, vaan elän lapsissani niiden asioiden myötä joita lapseni minusta muistavat ja niiden asenteiden myötä joita lapseni ovat minulta saaneet.